Harvan asutuksen erityisasemaa EU:ssa ei saa menettää

Suomen kansallinen etu on säilyttää jäsenyysneuvotteluissa saavutettu erityisasema Itä- ja Pohjois-Suomen harvaanasutuille alueille. Kansallisessa keskustelussamme on hämärtynyt unionin koheesiopolitiikan tavoite, johon po. erityisasema perustuu. Koheesiopolitiikan tavoite Euroopassa on tasata jäsenvaltioiden keskinäisiä ja maiden sisäisiä alueellisia kehityseroja. Suomi ei ole koheesiomaa, mutta Suomen sisällä on kehityseroja, joita tulee tasata.

Pohjois- ja Itä-Suomen alueellisen kehityksen turvaaminen oli yksi keskeinen kysymys Suomen neuvotellessa liittymisestä Euroopan unioniin. Suomen ja Ruotsin jäsenyysratkaisussa Unioni sai uuden alueulottuvuuden, jonka erityispiirteitä olivat erittäin harva asutus, syrjäisyys, pohjoiset ilmasto-olot ja Unionin ulkoraja Venäjän kanssa.

Suomen EU-jäsenyyden neuvotteluprosessin tuloksena syntyi uusi alue- ja rakennepoliittinen tavoite. Sen syntyminen ja sitä koskevien erityismääräysten kirjaaminen Suomen, Ruotsin ja Itävallan liittymissopimusten pöytäkirjaan N:o 6 on muodostanut juridisen lähtökohdan pohjoisten alueiden erityisolojen tunnustamiselle. Syntyneen tavoite 6:n tarkoitukseksi määriteltiin nimenomaan erittäin harvaan asuttujen alueiden kehittämisen ja rakenteiden sopeuttamisen edistäminen.[1].Ohjelmakaudella 2000-2007 em. tavoite 6-alueet yhdistettiin osaksi EU:n tavoite 1-ohjelman aluetta.

Viimeaikaisessa keskustelussa on virheellisesti tulkittu Itä- ja Pohjois-Suomen erityisasemaan kuuluvaksi vain ns. NSPA-erillisrahoituksen[2]. Tämä lisärahoitus syntyi kuitenkin vasta EU-ohjelmakauden 2007–2013 neuvotteluratkaisun tuloksena. Pohjois- ja Itä-Suomen ohjelma-alueille myönnettiin siinä lisärahoitusta 35 euroa/asukas. Tuki saatiin poliittisissa neuvotteluissa Suomen vaatimuksesta, komission asetusesitykseen se ei sisältynyt. Sikäli tällä tuella on erityinen asema, että määräraha sisältyy EU.ssa eri budjettilnjaan kuin rakennerahasto-ohjelmien varat.

Jokaisen ohjelmakauden osalta EU:n politiikkarakenteet ja budjettikehykset ovat neuvottelun alaisia. Jotta Suomi turvaisi Itä- ja Pohjois-Suomen erityisaseman huomioon ottamisen sen on oltava aloitteellinen neuvottelutavoitteissaan. Nyt voikin todeta, että Suomen hallitusten tavoitteena on jatkuvasti ollut pitää huolta harvan asutuksen alueiden erityiskohtelusta. Tämä on toteutunut niin kuluvalle kuin tulevalle ohjelmakaudelle siirryttäessä.

Kun Suomen valtio tarkastelee EU:n budjettia oman rahoitusasemansa kannalta, harvan asutuksen huomiointi rakennerahasto-ohjelmien rahoitusperusteissa on merkittävä. EU:n tavoittesiin kuuluvan taloudellisen, sosiaalisen ja alueellisen koheesion tavoite tarkoittaa pyrkimystä tasata kehityseroja jäsenmaiden kesken ja niiden sisällä alueiden välillä. Suomi on EU:ssa BKT per capita mittarilla kehittyneiden maiden joukossa. Suomi siis ei kuulu koheesiomaihin. Koheesiomaihin ja jäsenmaiden vähiten kehittyneisiin alueisiin, joita niitäkään ei ole Suomessa, EU:n rakennerahastovaroista kohdennetaan peräti 74 %. Tällä tuen keskittämisellä on tavoitteena varmistaa erojen supistuminen (eli konvergenssi).

Suomen tapauksessa EU:n rakennerahastovaroja saadaan siten maan sisäisten kehityserojen tasaamiseksi. Tämän vuoksi Suomelle on tärkeää, että NSPA-erityisrahoitus (sen määrällinen taso) ja harvan asutuksen alueiden kriteeri ovat rakennerahastovarojen jakoperusteina.

Mitään paradigman muutosta ei ole tapahtunut sen enempää EU:n kuin Suomen hallitusten omaksumassa linjassa suhteessa Itä- ja Pohjois-Suomea koskeviin erityistarpeisiin. Uutta ja yllättävää viime vuonna alkaneessa keskustelussa rakennerahastovarojen osalta on esiin tuotu vaatimus varojen ”uusjaosta” kansallisen päätösvallan kautta.

Tulevan ohjelmakauden rahoitusratkaisussa Itä- ja Pohjois-Suomen NSPA- tuen ja harvan asutuksen kriteerin säilyttämiseksi rahoitusperusteissa, säädettiin ns. turvalauseke. Kuluvalla kaudella kaikki Suomen maakunnat ovat EU:n luokituksessa kehittyneitä alueita, mutta tulevan ohjelmakauden muutetussa luokittelussa Uuttamaata ja Ahvenanmaata lukuun ottamatta kuulumme ns. siirtymäalueisiin. Jos mitään ei olisi tehty Itä- ja Pohjois-Suomen maakuntia koskeva harvan asutuksen rahoituskriteeri ei olisi sisältynyt siirtymäalueiden rahoitussaannon perusteisiin. Ongelma on ratkaistu ns. turvalausekkeella, jonka ansiosta IP-alueen maakuntiin voidaan tuen määrän laskennassa ottaa huomioon myös harvan asutuksen kriteeri. Sen rahallinen merkitys oleellinen; 423 milj. euroa. Yhdessä NSPA-tuen kanssa nämä kiistatta Itä- ja Pohjois-Suomen alueisiin kohdentuvat varat ovat 699 milj. euroa komission vuonna 2018 keväällä tekemässä budjettiesityksessä.

Edellä todetun huomioon ottaen en ymmärrä sitä Etelä- ja Länsi-Suomen maakuntien luomaa julkista painetta, että juuri koheesiopolitiikan varojen jakoa tulisi muuttaa. Järkevämpää sen sijaan olisi turvata Suomeen tulevaa rahoitussaantoa nyt ja tulevaisuudessakin pitämällä huoli harvan asutuksen erityispiirteemme huomioon ottamisesta EU:n politiikassa. Sen sijaan kansallista aluepoliittista rahoitusta ja kehitysinstrumentteja tulisi maakunnille lisätä nopeasti ja luoda maahan monialaiset maakunnat, joilla olisi vahva vastuu ja työkalut alueensa kaikinpuolisesta kehittämisestä.
Jatkan EU:n rakennerahastovarojen maakunnittaiseen jakamiseen liittyviä tarkasteluja tulevissa blogikirjoituksissani.

Pentti Malinen, maakuntajohtaja

 


[1] Pöytäkirjan 2. artiklassa tavoite 6-alueet määriteltiin seuraavasti: ”Tavoitteen 6 soveltamisalaan kuuluvat alueet ovat periaatteessa sellaisia NUTS II -tasoa vastaavia tai siihen kuuluvia alueita, joiden asukastiheys on enintään kahdeksan henkilöä neliökilometriä kohti. Lisäksi yhteisön tuki voidaan, jollei keskittämisvaatimuksesta muuta johdu, ulottaa koskemaan läheisiä ja vierekkäisiä pienehköjä alueita, jotka täyttävät samat asukastiheysvaatimukset (Gløersen et al. 2005, 20)”.

[2] Tämän erillisrahoituksen väkilukukriteerinä puolestaan on alle 12 asukasta neliökilometrillä. Suomessa tämän kriteerin täyttävät alueet ovat kaikki Itä- ja Pohjois-Suomessa.