Valtioneuvosto linjasi 30.9. EU:n alue- ja rakennepolitiikan varojen maakuntakohtaisen jaon. Tällä kertaa valmisteluprosessi varojen jakamiseksi oli hyvin poikkeuksellinen. Erimielisyys jakoperiaatteista maakuntien kesken jatkui aina päätöshetkeen saakka. Kainuun kannalta myönteistä on EU:n alue- ja rakennepolitiikan ohjelmarahoituksen jatkuminen aiemmalla tasolla. Itä- ja Pohjois-Suomen näkökulmasta kiistoissa ei ollut kyse vain rahasta, vaan eurooppalainen aluepolitiikan perusteista.
Muuttuvia tekijöitä ja periaatekiistoja
EU-varojen jakoa vaikeutti tällä kertaa periaatekiistojen lisäksi myös EU:ssa ja kansallisesti tehdyt rahoitusta koskevat erilliset linjaukset. Lähtökohdat ohjelmakauden 2021–2027 varojen jaolle olivat kuitenkin myönteiset: Suomen EU-saanto kasvoi viimeisissä neuvotteluissa nimenomaan harvan asutuksen erityisrahoituksen osalta ja lisäksi Suomi pääsi osalliseksi uudesta oikeudenmukaisen siirtymän rahastosta (JTF). Euromäärien lisäksi huolta aiheutti erityisesti viimeksi mainitun rahaston varojen käyttötarkoitus. Poikkeuksetta maakunnat halusivat po. rahoituksen toimivan joustavasti myös tutkimus- ja kehityshankkeiden rahoitukseen. Asia on edelleen avoin, kunnes JTF-ohjelman sisältö hyväksytään.
Pohjoisten harvaan asuttujen alueiden erityismäärärahaan (NSPA) saatiin tasokorotusta sekä merkittävä 100 miljoonan euron lisärahoitus. Haastavaksi valmistelun teki se, että hallituksen toimesta valtion rahoitusosuudet ohjelmien vastinrahoitukseen laskivat. Kokonaisuutena maakunnille kohdistettiin mainitussa valtioneuvoston päätöksessä merkittävä 2,1 miljardin euron rahoitus alueiden elinvoiman kehittämiseen (EU + valtio v. 2018 hinnoissa).
Kun Euroopan unionissa on valmisteltu EU:n monivuotinen budjettikehys, siinä yhteydessä alue- ja rakennepolitiikan varojen jyvitys on laskettu unionin käyttämien jäsenvaltioittain ja alueittain vertailukelpoisten tilastojen perusteella. EU on koheesio- ja aluepolitiikalla tasaamassa kehityseroja. Se edellyttää tuen keskittämistä heikoimmille valtioille ja kehittyneimmissä maissa niiden heikoimmille alueille. Heikoimmilla jäsenmaille rahoituksesta kohdistuu valtaosa. Kehittyneet jäsenmaat kuten Suomi ovat EU:n budjetin nettomaksajia, mutta näillekin aluekehitysvaroja kohdistetaan tietyin erityisperustein. Suomen osalta valtaosa rahoituksesta saadaan harvan asutuksen ja muiden pysyvien luonnonhaittojen aiheuttamien kehitystekijöiden vuoksi.
Tätä EU:n paradigmaa suomalaisessa keskustelussa haluttiin haastaa, Etelä- ja Länsi-Suomen maakunnat nostivat asiaa voimakkaasti esiin. Keskeiseksi argumentiksi nostettiin yllättäen myös vastuuministeriön toimesta väite, että EU:n alue- ja koheesiopolitiikan varojen jako on puhtaasti kansallinen kysymys. Ainoa myönnytys haluttiin antaa vain harvan asutuksen erityistuen suuntaamiseen, joka todettiin juridisesti mahdottomaksi käyttää muualla kuin Itä- ja Pohjois-Suomen maakunnissa.
On kuitenkin helppo ymmärtää, että kyse ei ole pelkästä juridiikasta. Jos EU-tukien jako ”tasapäistetään” esim. väkiluvun suhteessa, niiltä katoaa kehityseroja tasaava vaikutus. Itä- ja Pohjois-Suomessa olemme varoittaneet, ettei Suomen rahoituspäätöksissä ole poliittisesti varaa lipsua niistä linjauksista, joita on tehty ensinnäkin Suomen hallitusohjelmissa EU:n budjetti- ja asetusvalmisteluihin liittyen ja jotka EU on omissa rahoituslinjauksissaan hyväksynyt.
Kainuu on nettosaaja EU-rahoituksessa
Valtioneuvoston päätös merkitsee Kainuulle alue- ja rakennepolitiikan rahoituksen varmistumista seitsemän vuoden ohjelmakaudelle vastaten määrältään aiempien vuosien tasoa. Kainuun osuus päätöksen mukaisesta rahoituskehyksestä on lähes 99 miljoona euroa 7 vuoden kaudelle sisältäen EU:n kolmen eri rahaston ja niihin liittyvän valtion vastinrahoituksen. Yksistään tämä tarkoittaa 151 euron rahavirtaa vuodessa jokaista kainuulaista kohti; lisäksi maakuntaa on tulossa lähes yhtä merkittävä rahoitus maatalouden ja maaseudun tukemiseen ja kehittämiseen. Huomattavana heikennyksenä Kainuulle ja maakunnille oli kuitenkin Euroopan aluekehitysrahastoon kohdistuva leikkaus, joka on Kainuussa määrältään noin 16 miljoonaa euroa. Rahallisesti tämän ”vajeen” kattaa oikeudenmukaisen siirtymän rahasto. Tämä voi pienentää maakunnan tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan sekä yritystukien rahoitusta.
Itä- ja Pohjois-Suomen saamaa rahoituksen tasoa voidaan pitää tyydyttävänä, vaikka rahoituksen määrä laskeekin noin 27 miljoonaa euroa verrattuna ohjelmakauteen 2014–2020. Itä- ja Pohjois-Suomi saa edelleen suurimman osan EU:n alue- ja rakennepolitiikan varoista rahoituksen ollessa 1,3 miljardia EU- ja valtionrahoitus huomioiden. Etelä- ja Länsi-Suomen potti on 780 miljoonaa, saaden huomattavan 275 miljoonan euron kasvun.
Miten päästäisiin rahoituskiistoista eteenpäin?
Elinkeinoministeri Mika Lintilä ilmoitti rahanjakopäätöksen yhteydessä aikeestaan nimittää lokakuussa erityinen Alueiden suunta -työryhmä. Työryhmän tehtävänä olisi määritellä tavoitteet aluekehityserojen tasaamiseksi ja rakentaa niiden pohjalta yhteisesti hyväksytyt aluekehityksen seurantavälineet ja -mittarit. Ne tukevat aluekehityksen tilannekuvan luomista. ”Tällaisen yhteisesti hyväksytyn aluekehityskuvan ja aluekehityserojen tasaamisen tavoitteiden puute on vaikeuttanut yhteisen tahtotilan löytämistä. Toivon työryhmän etsivän tähän tilanteeseen nykyistä kestävämpää ratkaisua”, elinkeinoministeri Lintilä sanoi tiedotteessaan.
Mielestäni työryhmän, jotta se auttaisi niin ministeriötä kuin maakuntia, perustaminen on yhteisen tilannekuvan muodostamiseksi välttämätön, mikä edellyttää monitasoista aluekehityksen tarkastelua EU:n, Suomen, maakuntien ja kuntien välillä.
Jotta aluekehityseroja voidaan tasata näillä kaikilla tasoilla, myös toimenpiteitä ja rahoitusvälineitä tulee olla riittävästi. Erityisenä puutteena näen Suomessa puhtaasti kansallisten aluekehitysvarojen niukkuuden. 2010-luvulla Suomessa on ajettu liki kokoaan alas kansalliset aluekehitysvarat (ne, joita ei ole sidottu EU-ohjelmiin). Esim. vuonna 2011 työ- ja elinkeinoministeriön budjetissa oli maakunnan kehittämisrahoja yli 32 miljoonaa euroa, maaseudun kehittämisvaroja yli 3 miljoonaa ja silloisen hallintokokeilun Kainuun kehittämisrahaa 56 miljoonaa. Tämän lisäksi kansallisia vastinrahoja EU-ohjelmiin oli reilusti yli 500 miljoonaa euroa. Vuoteen 2015 mennessä kansallinen kehitysrahoitus oli supistunut 1,6 miljoonaan.
On mielestäni selvää, että Suomen aluekehityksessä on paikallisia tekijöitä ja esiin tulee yllättäviäkin reagointitarpeita, joita EU-sidonnaisilla ohjelmilla ei ole mahdollista hoitaa. Peräänkuulutan siis takaisin kansallisia aluekehitysvaroja ja alueiden omaa päätösvaltaa niiden tarkempaan kohdentamiseen.
Pentti Malinen
Maakuntajohtaja